Vanhusten vallankumous alkaa Kittilästä

Taas tanssitiin aamutunneille yöttömässä yössä. Yöjamit pääsivät alkuun vasta yhden maissa, me lähdimme jo nukkumaan.  Satakunta ikäihmistä jäi paikalle, vanhimmat 90-vuotiaita. Kittilän Ihmisten tanssiaiset on ennalta ehkäisevää terapiaa vanhuutta pelkääville. Vanhanakin voi iloisesti bilettää. Hammaslääkäriystäväni osallistuu hyväntekeväisyysgolfiin osittain siitä syystä, että extrabonuksena on jenkka Krigsholmin Maunon kanssa.  Mauno on 91 vuotta ja niin kysyttyä tanssiseuraa, että hänelle pitää melkein tehdä ennakkovarauksia.

Onko tanssi hyötyliikuntaa? Ainakin Mauno pysyy kunnossa, vaikka uhkaakin jäädä ensi vuonna eläkkeelle linja-autokuskin töistä.  K65-tansseissa oli runsaat 200 osallistujaa, jotka sitten yöpyivät Panorama-hotellissa yhdistyksen piikkiin.  Rahat saatiin valtaosin kokoon Levi Golfin järjestämällä hyväntekeväisyysgolfilla. Tänä vuonna kultaa sai kultakaivos Agnico-Eagle. Kakkosena LeviMarket ja kolmosena Kittilän K-supermarketin joukkue.  Edustava otos siitä, miten pienet ja isot yritykset tukevat paikkakuntansa ikäihmisten virkistäytymistä.

Ensimmäisissä tanssiaisissa viisi vuotta sitten musiikin organisoi pastori Jaakko Syynimaa perustamansa Herrasmiesorkesterin kanssa. Sittemmin hän muutti toiselle paikkakunnalle. Herrasmiesorkesterista moni on siirtynyt soittelemaan taivaallisempiin kokoonpanoihin. Tänä vuonna Jaakko oli taas mukana vierailevana tähtenä.  Niin komeasti lauloikin, että yllytimme ensi vuonna osallistumaan Seinäjoen tangomarkkinoille.  Mielestämme oli selvästi parempi kuin tämän vuoden kisaajat Seinäjoella. Palosaaren Jouni sanoi, että sitten tulee Kittilästä bussilasti Kittilän Ihmisiä finaaliin kannustamaan. Että tällaisia suunnitelmia nyt.

Ennen tansseja iltapäivällä Levi Summitin konferenssisalissa pidettiin ikäihmisten huippukokous. Olimmehan kirjaimellisesti tunturin huipulla. Jakauduttiin kyläkunnittain ryhmiin, tehtävänä oli valita kylien yhteyshenkilölle työpari ja etsiä ratkaisuja yksinäisimpien kontaktoimiseen ja mukaan ottamiseen.

Luin Helsingin Sanomista, että pääkaupungissa on alkanut vanhusten virkistysfirma, 50 €;n tuntimaksulla saa tilata kotiinsa virkistäjän, musisoimaan tai muuten seuraa pitämään.  Ihan hyvä ajatus.

Kittilän Ihmisillä on hienompia ajatuksia - ryhmissä oli oma-aloitteisesti ideoitu tapoja, joilla ikäihmiset voivat pitää huolta toisistaan.  Ryhmistä tuli ehdotuksia:
- äskettäin  leskeksi jäänyt ehdotti keskusteluryhmää yksinäisille.  Kädennostoäänestyksellä ilmoittautui monta kymmentä mukaantulosta kiinnostunutta
- kylien (tietämättömille, Kittilä yli 100 kilometriä pitkä kunta, jossa Levin matkailukeskuksen lisäksi on pieniä ja syrjäisiä kyliä) ryhmissä kehiteltiin ajatusta, että oman kylän ikäihmisten toimin vuoroteltaisiin niin, että esim. omaishoitaja saisi joskus muutaman tunnin vapaata ja pääsevät mukaan ohjelmapäivään.
- käytiin läpi kotiin jääneitä naapureita ja tehtiin suunnitelmaa, keitä kutsuttaisiin mukaan pikkujouluihin tai muuhun yhteiseen toimintaan

Kun viisaat vanhat ihmiset nousevat tunturin laelle ratkomaan asioita, syntyy tulosta. Saa ottaa oppia.  Nyt olisi Suomen Kuvalehdellä tuhannen taalan paikka tulla etsimään vanhustenhuollon mallia Kittilästä.  On siirryttävä nykyaikaan - Kittilässä alkoi vanhusten vallankumous - he osaavat  itse päättää, miten heitä virkistetään. Ja tekevät sen itse.  Tehdään kaikkea kivaa paitsi ei uskontoa ja politiikkaa. Niille on toiset foorumit.

Loistava säätila komeronsiivouukseen

Tänä kesänä on ollut juuri sopivat kelit. Aurinkoisina päivinä olen pelannut vähän golfia. Sateisina päivinä olen siivoillut komeroita. Komeroita siis pitää siivota nimenomaan kesällä. Noin 17 mapillista paperia lähti silppuriin. Identiteettivarkaiden pelossa kuuliaisesti pantiin silppuriin pankin tiliotteet, Kela-kuitit, yhtiöjärjestykset ja aikanaan tärkeitä sopimuksia.

Hävitin myös veroilmoituskopioita. Jätin joka vuodelta (vuodesta 1976 lähtien) vain yhden lippusen. Siitä näki, miten oli paljon velkaa ja vähän omaisuutta ja jossain vaiheessa ei enää ollutkaan niin paljon velkaa. Ei ollut startttirahaa, vaan yrittäjän tulevaisuudenuskoa, omavelkainen takaus ja selkänahka.  Veromapista löytyi myös kolme verottajalle tehtyä oikaisupyyntöä.  Umpirehellinen puoliso Potkulautamies oli kolmena eri vuonna huomannut jotain tuloa, mikä verottajalta oli jäänyt huomaamatta ja tarjoutui itse maksamaan lisää veroa. Joillekin muille kelpaa päänalukseksi huonompikin omatunto. 

Silppuriin meni sekin kirjeenvaihto.  Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää jälkipolville todisteeksi, miten rehellisen miehen lapsia ovat. No, mappiurakka alkaa olla loppusuoralla.  Olen siirtynyt arkiston kotoisampaan osaan. Kuinka vuodet hujahtavatkaan ohi. Omatekoisia äitienpäiväkortteja ja kohta onkin tohtorinväitösseremonian käsiohjelma. Rakkaita iloisia muistoja. Komeroista löytyi luurankojen sijaan paljon iloa.  Sateisella säällä sopiikin kaivaa iloisia muistoja komeroista. On siis ollut oikein onnistunut kesä.


Mutta kaikenlaista on käynyt tarpeettomaksi, mapit, cd-levyt, piirtoheitinkalvojakin olisi pari laatikollista, eipä nitojaakaan enää tarvitse.  Nyt riittää ohut mappi moneksi vuodeksi. Eli vaikka tekniikkaan aina välillä hermostuu, on siitä apua moneen tylsään juttuun.

Monessa muutossa on mennyt paljon hukkaan, koulutodistuksiakaan ei ole jäljellä kuin ylioppilastodistus. Yksi pieni peltirasia oli löytynyt vintiltä sahanpurujen välistä.  Siinä oli nippu kirjeitä ja teini-ikäisen aarteita: Yyterin lippu Rolling Stonesin konserttiin vuodelta 1966.  Menihän se Beatlesin puutteessa.

Siivottaisiinko ajatuksia?

Minullahan ei ole oikeastaan mitään huolia.  Päiväkirjaa olen pitänyt harvakseltaan, äskettäin selailin merkintöjäni.  Olen kirjoittanut vain silloin, kun olen ollut alavireisenä.  Vuosikymmenestä riippumatta suurin ahdistuksen aihe on siivoamattomat - ja liian täydet komerot.

Sama tilanne taas. Armas puolisoni siivoili golf-bäginsä.  Löytyi 9 purkkia hyttyskarkoitetta.  Niinhän usein käy, jos näyttää olevan sääskiä, ostaa ohvia.  Eikä muista katsoa bägistä, olisiko ohvia jo bägissä. Samalla tavoin kertyy tavaraa.

Kellaria siivotessa löytyi ainakin 20 paria hiihtohanskoja, hiihtosukkia, villasukkia, villatumppuja, kaulahuiveja, fleecet vaikka pataljoonalle...  Tarpeettomia golfmailoja noin 50 kappaletta. Titaanivartiset kupari-Pingit, puumailoja kaikilla mahdollisilla lofteilla.  Eli mitä tehdä käyttökelpoisella tavaralla, jota ei itse tarvitse.

Pitäisikö palkata professional organiser, ammattijärjestäjä, joka panisi tarpeettomat tavarat roskiin?  Sehän vasta kalliiksi tulisikin. Olen aina pitänyt itseäni niin toimeliaana ja aikaansaavana, silti kaappien tyhjennyksen edessä aina lamaannun. Ehkä tämä on vanhenemisen surutyötä. Ei niinkään tavarasta luopumisen tuskaa, vaan tietoisuus siitä, että nämä kaapit on siivottava ennen kuin minusta aika jättää. Muuten se jää lasteni huoleksi.  Viime kesänä sain järjesteltyä valokuvat.  Siinä se kesä menikin.

Minulla on myös muistoja.  Kuivunut hääkimppu, joka on tainnut varista tunnistamattomaksi. Lasten tekemiä äitienpäiväkortteja... Pitänee järjestää muistonsakin.  Seuraavaksi on kai järjestettävä ajatukset, tuuletettava oikein kunnolla. Varmaan olisi paljon mukamas hyviä ajatuksia, joista on aika luopua.  Ja vieläkö ehtisi ajatella jotain uusia asioita?

Muumivammaisen mummin onneton päivä mutta hilla kukkii

Olen muumivammainen mummi. Muistan kyllä, kuinka Muumi-kirja tuli Parkanon kirjaston lastenhyllyyn ehkä joskus 1960-luvun lopulla.  Lastenkirjoja oli yhteensä ehkä noin 5 hyllymetriä, Topeliusta, Anni Swania, Andersenin sadut ja suunnilleen siinä se oli.  Kaikki luettiin, moneen krtaan. Voi miten rakastinkaan ensimmäistä Tiina-kirjaa!  Jostain syystä Muumit tuntuivat niin depressiivisiltä, melankolisilta, etten halunnut enää toista Muumi-kirjaa lukenut. Niinpä huonomuumisuus sitten periytyi.  Muumitus epäonnistui.  Lapsille luin Aku Ankka-kirjoja ja etenkin Richard Scarrya. Mato Matalan onneton päivä oli lempparitarina Scarrylta.

 Minä luulen, että Muumeista tulee jokin universaali, oseaaninen syyllisyydentunto.  Miksi pitää tuntea mummomuumisyyllisyyttä?  Olenko jättänyt omat lapseni paitsi jostain merkittävästä suomalaiskulttuurin osasta. 

Viime viikolla oli oikein onneton päivä. Satu Salosen onneton päivä, josta voisi piirtää sarjakuvan. Onhan niitä päiviä, jolloin mikään, ei yhtään mikään onnistu.  Ja kaikki, mikä suinkin voi mennä pieleen menee pieleen.   Ja kun kaikki oli mennyt pieleen, puolelta yöltä katsoin ikkunasta ulos.  Keskiyön aurinko paistoi tunturiin ja taas oli kaikki hyvin.

Luin vanhoja päiväkirjoja. Minua näköjään on aina riivannut siivoamattomien kaappien ahdistussyndrooma.  Johtunee siitä, ettei elämässä suurempia ahdistuksen aiheita olekaan.  Tai että projisoin kaappiahdistukseen jotain muuta, mitä en uskalla ääneen itselleni ajatella.  Tai että kaappeja siivotessa tulee vastaan luurankoja.  Tänä kesänä on riittänyt loistavia kaapinsiivouskelejä. Joka sadekelillä on hopeareunus.

Huonoista keleistä huolimatta Levin golfkenttä on hyvässä kunnossa.  Samoin golfswingini. Kun käsi on kipeä pitää swingin olla kepeä.  Tässäpä hyvä sääntö.  Hillat kukkivat kentän laidalla runsaasti. Olisikohan hyvä hillavuosi tulossa?

Kuva on huijausta.  Se on viime vuodelta.  Siinä hillat jo ovat kypsymässä.