Leipäjonossa Pariisissa

Vaihteeksi Pariisissa. Kuvassa leipäjono. Ei, ei meillä mitään hätää. Tyttäremme on niin kotoutunut Pariisiin, että  leivän pitäisi olla samana päivänä paistettua. Suunnittelimme ostavamme aamuksi croissantit.  Eihän niitä seuraavana päivänä voi syödä sanoi tyttäremme.
Joka korttelissa on  leipomo. Jos leipä on oikein hyvää, sinne tullaan naapurikortteleista asti. Kuvassa lähimmän boulangerien jonoa sunnuntai-aamuna.
Tänään piti se testata, minä panin kahvin tippumaan ja Potkulautamies lähti croissantin hakuun. Onko se vaivannäön väärti sateisena maanantaiaamuna? On. Arkiaamuna jono  ei ylettynyt kadulle. Miksihän me Suomessa aina kuvittelimme olevamme niin laadukkaita?  Jos lähimarketti paistaa itse pakastetaikinasta tehdyt leivät, ne toki voivat olla lämpimiä, mutta ovatko ne hyviä?
Tyttäremme oli nähnyt paljon vaivaa etsiessään meille asunnon kahdeksi viikoksi. Tämä on oikea pariisilaiskoti ja voimme kotileikkiä ranskalaista.
Ikkunasta on puistonäkymä. Ei ollenkaan samanlainen designkivikonstellaatio kuin Arabianrannassa, vaan puita, pensaita, kukkivia ruusuja, nurmikkoa. Sunnuntaina aamulla tai-chi ryhmä. Iltapäivällä isät pelasivat futista tyttärien kanssa.
Siellä oli joukko lapsia synttäreitä juhlimassa. Oli kakut, ilmapallot, mehut ja paperihatut.
Olen ehtinyt jo vuosikymmeniä sitten näkemään Riemukaaren, Louvren ja Eiffel-tornin. Nyt katselen toisenlaisia juttuja. Hyvä näin.
Leipä ei ollut kallista. Patonki maksoi 90 senttiä.

Vaarishowerbrunssi oli ilokylpy

Amerikoissa pidetään babyshowereita ja ainakin Tanskassa juhlitaan pyöreitä vuosia brunssilla. Meillähän on Potkulautamiehen  kanssa iloisia asioita mielessä.  Meistä on tulossa isovanhempia. Ensi viikolla matkustamme Pariisiin odottamaan lapsenlasta ja juhlimaan syntymäpäivää.

Ajattelimme juhlia ihan hiljaisesti ulkomailla vain oman perheen kesken.  Rakkaat ystävämme Winchesteristä ilmoittivat tekevänsä oikein joukolla junamatkan Pariisiin merkkipäivän kunniaksi.  Pari viikkoa sitten olimme brunssilla Dylan'silla tuossa kotikulmilla.  Siinä sitten tuumasimme, että voisihan sitä ihan vain muutaman kaverin ja sukulaisen kanssa ihan  pienesti viettää merkkipäivää (70 v.) vähän ennakkoon täällä Suomessakin.  Niipä meitä olikin oitis koossa 30 henkeä.  Ja vielä olisi toinen mokoma ollut kiva saada mahtumaan mukaan. 

Koska Potkulautamiehellä on tähän ikään mennessä jo tarpeeksi kalvosinnappeja ja kukkavaaseja, keksimme, että voi tuoda lahjaksi tulevalle isoisälle Pariisiin vietäväksi vauvatarvikkeita.  Ensiksi suunnittelimme niin, että siirrymme brunssilta 100 metriä tänne kotiin ja syömme jälkiruuan täällä.  Dylanilla oli parempi ajatus: jokainen kerää jälkiruokansa dogibägiin.  Niinhän me teimme.  Olettekos ennen kuulleet dogibägijuhlista.  Emme mekään. Lisäksi Dylanin jälkiruokapöydässä oli toistakymmentä vaihtoehtoa toinen toistaan ihanampia kakkuja, oli hedelmiä, juustoja...

Täällä kotona nautimme jälkiruokaa ja kuohuvaa. Vaivattomin juhlanjärjestely ikinä. Eikä tullut edes kalliiksi.  Ehdottomasti suosittelen merkkipäiviksi dogibägi-kuohujuoma-brunsseja. Olipa sopivasti vauvatarviketta.

Nyt on sitten ensimmäinen laukku pakattuna tuliaisia täyteen. Tämä on hieno tapa juhlia.  Se tietysti edellyttää tarkkaa ajoitusta. Ja hyvää brunssipaikkaa lähistöltä. Juhlat olivat varsin iloiset ja onnistuneet.

Kittilän separatistit ja etelän metia

Asuin viisi vuotta Kittilässä. Olenhan sanonut, että kaikkien pitäisi asua ainakin vuosi jossain ulkomailla ja toinen vuosi Lapissa tai Kainuussa. Saisi perspektiiviä asioihin. Kittilässä on Levi, jonka menestys perustui paljolti paikallisten yrittäjien hyvään yhteistyökykyyn.  Talkoohengen ja aloitteellisuuden huippusaavutus on Levin Maailmancup.

Oli suunnaton etuoikeus tutustua moniin vanhoihin lappilaisiin. Tunnen sieltä satoja vanhuksia etäisimpiä syrjäkyliä myöten.  Heillä on hienoja tarinoita. Kun naiset ja lapset palasivat evakosta Ruotsista ja miehet sodasta palaneisiin kyliinsä, ajat olivat kovia.   Politiikka oli kovaa. Kun Kaukosen kylällä vappuna marssitiin, kepulaisten lapset seisoivat ojan penkalla katsomassa.  Tiedettiin, kenen joukoissa seisottiin. Minulla on ystäviä molemmilta puolilta.

Vanhat ihmiset osasivat jo iloita siitä, että särö on eheytynyt.  Nimenomaan käytettiin sanaa särö. Muistan hyvin kuinka ihailtiin Kittilän kunnanisien rohkeutta valita kunnajohtajaksi nainen, vihreä ja vielä raskaana kaiken kukkuraksi.  Silloin keskustalla oli yksinkertainen enemmistö.

Sitten tuli Levin hissikonflikti. Lumiolosuhteissa lumipallo kasvaa lumivyöryksi. Tehtiin rikosilmoituksia ja poliisit tutkimaan asiaa.  Tutkinta jo lopetettiin, mutta aloitettiin uudestaan astetta korkeammalla tasolla.

Loppukesästä budjettivalmistelujen aikaan Ylen iltauutisissa käsiteltiin oikeusministeriön budejttisäästöistä.  Haastateltiin valtakunnansyyttäjää tai apulaisvaltakunnansyyttäjää, enpä muista kumpaa, heitäkin on budjettileikkaukset uhkaamassa..  Samassa uutispätkässä kuvattiin myhäilevä valtiovarainministeri työhuoneessaan lukemassa Financial Timesia.  No, onneksi Suomi ei ole Venäjä tai Romania vaan meillä on riippumaton oikeuslaitos.  Oli vaan niin jännä ajallinen yhteensattuma.

Nyt sitten Suomen Kuvalehti on perustanut paikallistoimituksen Kittilään. Kunnanvaltuuston separatistipuheenjohtaja kutsuu kunnanhallituksen koolle.  Paikalle tulee hänen seurakseen vain Suomen Kuvalehden toimittaja ja kuvaaja.

No, kävi miten kävi.  Ukrainassa on sentään hauras aselepo. Kittilässä taistelu jatkuu. Vaikka rauha tulisi, mielialat on poltettu. Paha mieli on kaikilla. Sotien jälkeen oli reilumpaa, puolueiden jäsenkirjat olivat yksiselitteisempää valuuttaa.  Nyt ollaan informaatiosodassa juorujen, huhujen ja etelän metian armoilla. Separatisteja on vähemmän mutta heille toimitetaan järeämpää aseistusta. 

Jos sota joskus loppuu, luottamuksen jälleenrakennustyö on valtava tehtävä. Kuinka rintamalinjat jakavat paikallisia yrittäjiä.  Vieläkö yhteistyö onnistuu?

Ottamatta ollenkaan kantaa mihinkään suuntaan, totean vain, että kunta ja kuntalaiset on nyt pommitettu hajalle. Ja Kittilässä on Suomen kuuluisin kunnanjohtaja. Ja vanhat ihmiset surevat taas säröä. Niin minäkin.

Kuvaksi sopii pihalta tekemäni latu. Sadan metrin päässä alkaa Levi Ski Resortin auraama reitti.
Mitenkähän Kittilässä tehtäisiin uusi latu?

Ryhtyisiköhän elintasopakolaiseksi?

Pitkästä aikaa  käväisimme Virossa, Tallinnan Viimsissä . Vallan mainio paikka. Aurinko paistoi ja kaikki toimi. Juttelin Tukholmasta tulleen suomalaisnaisen kanssa. Hän oli lähtenyt Ruotsiin töihin 40 vuotta sitten. Silloin suomalaiset matkustivat työn perässä. Suomi ei ollut vielä hyvinvointivaltio. Minäkin muistin, kuinka kotikylästä lähti nuoria miehiä sinne ja  jo seuraavana kesänä tulivat ylpeinä ajamaan kylän raittia edestakaisin Volvo Amazoneillaan.
  
Ihmettelin Viron toimeliaisuutta ja tehokkuutta. Myös virolaiset  ovat matkustaneet työn perässä. Helsingistä lähtiessämme pihassa meille sanoi reippaasti päivää virolainen kiinteistöhuoltoyhtiön mies. Kertoi olevansa ensimmäistä päivää uudessa työssä. Sanoi, että pitää vielä opetella paremmin suomea. Taksinkuljettajakin oli virolainen.

Suomesta ei enää matkusteta työn perässä minnekään. Norjassakin olisi töitä vaikka kuinka. Ja ihan hurjat palkat ammattimiehille, Lapista matkakin on lyhyt. Kävin Tallinnassa ensimmäistä kertaa 20 vuotta sitten. Muistan, miten palasimme tyytyväisinä koti-Suomeen, meillähän oli asiat niin paljon paremmin.  Nyt miltei tuntuu, että Virossa on moni asia paremmin kuin meillä. Parasta on kuitenkin se vahva usko tulevaisuuteen ja vireä toimeliaisuus.  Että jospa vielä muuttaisi elintasopakolaiseksi naapurimaahan.  Muistui Bhutanista bruttokansanonnellisuus.  Virossa oli niin hyvä tekemisen meininki.  Niin siellä oli paljon iloisempaa kuin Suomessa.

Rakas ystävä pelmahti jakamaan tattisaalistaan. Tattimunakas on tekeillä. Hyvää tuli.

Koti on siellä, missä on rakkaimmat ystävät. Niinpä jään tänne.

Toisessa blogissani kerron Twitter-sairastelun uudet ja ihmeelliset käänteet, kunhan ehdin.