Epähautajaiset suunnitelmissa - onnellisuuskoulu jatkuu

Uskovainen vanha tätini nukkui pois syntymäpäivänään täyttäessään 91 vuotta. Jo muutama vuosi oli mennyt Terveyskeskuksen vuodeosastolla, joten hyvällä omallatunnolla saatoimme sanoa: vihdoin pääsi pois. Tädin toivomuksesta hautajaiset olivat hiljaiset.  Tädin serkkuja oli paikalla neljä, ja meitä seuraavan polven serkkuja oli alun toistakymmentä.

Olemme asuneet eri puolilla maapalloa, lapsena viisikin vuotta oli valovuoden ikäero. Emme siis oikeastaan tunteneet toisiamme. Olli mukava tutustua. Niinpä päätimme järjestää epähautajaiset, varataan Helsingissä ravintolasta pöytä ja tutustutaan paremmin.

Tädilläni on ollut 54 serkkua, myös äidilläni on parisenkymmentä serkkua.  Niinpä minulla lienee hyvinkin lähes parisataa pikkuserkkua, joista tunnen parisenkymmentä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sen kiinnostavammiksi omat sukulaiset tulevat. On pysähdyttävää nähdä, miten vahvasti ominaisuudet ja ulkomuoto periytyy. Ja miten vanhentuessa muistutamme päivä päivältä enemmän omia isovanhempiamme.   Isäni puoleisessa suvussa on pitkiä ja komeita ihmisiä. Myös suvun naisia sanotaan jostain syystä komeiksi.  Kaunis on suvun puheenparsissa ehkä sopimaton ja kevytmielinen adjektiivi.  Pari pitkää ja komeaa serkkutyttöä on ansainnut opintorahansa valokuvamallina.

Lapsena tuntui, että me kaikki serkut olemme niin erilaisia.  Mitä vanhemmaksi tulee, ällistyttää samankaltaisuus. Me naureskelemme muille kulttuureille, joissa serkutkin ovat perhettä. Hyvinvointivaltio tarkoittaa sitä, että suvun merkitys vähenee tukiverkostona.  Kun seuraavan kerran joku vanhus valittaa yksinäisyyttä, voisi ehkä kysyä, onko hän itse pitänyt yhteysiä yllä serkkuihinsa ja sukuunsa? Tätä kysyn nyt vakavasti itseltänikin.

Yksinäisyys tarkoittaa ystävien puutetta. Jos siis terveenä elämänsä aikana ei näe vaivaa ystävyyden ja yhteyksien ylläpitämiseksi, miksi sitten pitäisi surra sitä, että kunnan kotipalvelu ei ehdi yhtään juttelemaan hoitotoimien ohella. 

Parin viikon päästä on epähautajaiset ystäville.  Suomessa on tehty ystävien tapaamisesta sen seitsemän sortin emännän stressaamistalkoot.  Englanissa kutsuttiin drinkeille.  Suomessa se ei käy, kun juomaan kutsuminen tarkoittaisi juopottelua aamuyöhön. Minulla on aivan hieno ja uusi epähautajaismalli.  Raportoin sitten jälkikäteen.

Nyt vaan reippaasti epähautajaisia vireille.  Vanhuuden yksinäisyyden ei pidä olla kunnan tehtävä.  Siitä voi ennalta ehkäistä jokainen ihan itse. 

Oletko online, offline vai onlife?

Olen kuljettanut koko kesän kirjamerkkinä New Scientistin sivua, jossa on arvioitu kaksi kirjaa toden reboottaamisesta.  Jospa kontaktoisin Amazonia. Toisessa kirjassa  (The Fourth Revolution: How the infosphere is reshaping human reality) pohditaan myös netissä antamamme minäkuvan totuudenmukaisuutta.  Voi käydä niin, että alamme itse uskoa somessa rakentamaamme minään.

Olenko siis luonut hyvän some-ihmisen?  Meille on tullut aivan uusia ammattikuntia, ammattibloggaajat, jotka saavat toimeentulonsa myymällä mainoksia blogiinsa. Radiossa kuulin tubettajista, joilla oli tubetuskonferenssi.  Uutta oli se, että Hartwall Areenalla oli aikuisparkki, jossa nettipoliisi antoi nettivalistusta nuorisoaan konferenssiin kuskanneille vanhemmille.

Kuinka tosi on somepersoonasi? Meillä aikuisilla näköjään aika tosi.  Korkeakulttuurinen naamakirjakaveri somettaa korkeakulttuuria. Lääkärit somettaa lääketieteellisiä julkaisuja, mikä on sangen kätevää.  En millään ehtisi lukea Lääkärilehteä tai Mediuutisia ja niissä on aina joskus kiinnostavia juttuja.

Twitterin helmi on Juhana Vartiainen.  Hänen takiaan käynkin siellä joka päivä. Twitterissä voi seuraamiseen kyllästynyt tehdä unfollown.  Aion unfollowata Tuomas Enbusken ja Henri Alenin. He kun pölöttävät kaiken aikaa.  Heillä riittää yleisöä, joten yksi unfollow ei varmaan käy kipeästi.

Alex Stubbin selfieiden annan toistaiseksi olla.  Uteliaana seuraan, miten twiittivirta kehittyy kun vastuu alkaa painaa. Vai ehtiikö tuo ylipäänsä joskus huomaamaan, että hänellä on aika puuha liidatessaan Kokoomuksen kimppakivana vaalien yli.  Muistaakseni hänellä on twiittauksen ja kivan lisäksi jotain muutakin työtä, mutta siitä ei twiittiä tipu.

Unfollow voi olla aika armoton.  Se on melkein kuin loukkaus: Olet tylsä. Tai puhut liikaa.  Ihan tavallista kansalaista ei oikein kehtaakaan epäseurata, ettei tule paha mieli. Minä olen twitteriin liian tyhmä ja hidas. Ja tylsä.  En osaa 140 merkkiin mahduttaa mitään ajatusta.

Sitten on paljon työkseen ja työstään ja bisneksesstään twiittaajia.  Twitteriin voi kuulemma ostaa seuraajia, eikä maksa paljoa. Tuon artikkelin mukaan nettiarvosteluista korkeintaan kolmannes on oikeita.  Jos ei sentään voi ostaa kuuta taivaalta, hotellit ja ravintolat voivat ostaa tähtitaivaan.

Kun jää pohtimaan minäkuvaa yksin, seurassa, verkossa, olenko samanlainen?  Mitä saa näkyä, rakennanko itsestäni brändiä, onko minulla joku päämäärä. Miksi olen online, vai onko minulla vain onlife?  Eilen näin kaksivuotiaan lapsen isänsä kanssa kävelyllä.  Tai oikeastaan lapsi käveli facebookia räpläävän isänsä perässä. Suloinen some-perhe.

Onhan minulla toinenkin nettipersoona, eli Sairaan hyvä potilas.   
Siinä keskityn omaan sairasteluun ja terveyspolitiikan ajankohtaisiin asioihin.  Vähän samalla tavoin kuin kakku-  tai muotibloggaajat antaat reseptejä ja virkkuuohjeita, minä annan sairasteluvinkkejä.  Kolmas olomuoto on sitten "oikeat" verkkoartikkelit Potilaan Lääkärilehteen joita kirjoitan Mikon kanssa.   Ja Potilaan Ääni-kolumnit ovat sitten suunnilleen samaa kamaa, mitä blogiini kirjoittelen.  Paitsi ehkä hiukan sordiino päällä.  Eli kolmijakoinen nettipersoona.

Taidan nyt tilata sen kirjan.  Onhan julkaisija Oxford University Press.  Joku Facebook-kavereistani ei jättäisi sanomatta, että Oxfordissahan myös oma lapseni kapasitoitui kansainvälisiin tehtäviin,  Mutta minähän en ärsytä ketään kehumalla lapsiani julksesti, jookos?

Minusta olisi ihan kiva aloittaa vähän dialogia onlifesta (ei sentään afterlifesta).  Tähän blogiinkin  voi siis kommentoida. 

 Kuvassa laskuvarjohyppääjä, joka viettää syntymäpäiväänsä.  Tällaisen kuvan laittaisin itsestänikin, jos uskaltaisin.  Aikanaan uimamaisteritutkinto jäi saamatta, kun en uskaltanut hypätä kolmesta metristä.

Hyvä elämä talteen tai jätesäkkiin? Onnellisuuskoulu,osa 3

37. hääpäivä on otollinen hetki vaipua hetkeksi muistoihin. Kun lapset ovat pieniä, kiireisille ja väsyneille vanhemmille sanotaan: "He ovat pieniä niin vähän aikaa". Ei kai sitä silloin oikein ymmärtänyt.

Valokuvasulkeisissa olemme päässeet vuoteen 1994.  Sehän oli ihan äsken. Viimeksi kansioihin livahti kuvat Kalifornian Pebble Beach-golfkentällä, missä pelasimme koko perheen voimin. Valokuvien tärkeyden huomaa kai vasta sitten, kun ne menettää.  Ruotsissa palaa metsää tuhansia hehtaareita, ihmiset ovat joutuneet lähtemään evakkoon.  Mukaan voi pakata vain tärkeimmät, haastateltu sanoi: valokuvat.  Kun lehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa tulipalossa, valokuvat mainitaan tärkeimmäksi menetykseksi.

Olen pari kertaa katsonut Helanderin huutokauppakamarista kertovaa ohjelmaa.  Siinä tyhjennetään huutokaupattavaksi kuolinpesiä. Eli koteja, joiden omistajilla ei ollut ketään, joka olisi tullut jäämistöä katsomaan.  Valokuva-albumit menivät suoraan mustiin jätesäkkeihin. Ihan sydämessä vihlaisi - ajattele, on ihmisiä, joilla ei ole ketään. Ei ketään, joka olisi kiinnostunut tai välittänyt.

Meillekin oli vuosien saatossa kertynyt parisenkymmentä albumia, vauva-aikojen kuvia oli katseltu niin ahkerasti, että albumien lehdet irtoilivat kansistaan.  Ja jos tulipalon alta pitäisi jotain kiireesti tempaista mukaan, ei niitä olisi yhteen kassiin saatu. Epätarkat, tärähtäneet, päättömät ja huonot kuvat roskiin (kuinka niitä onkaan kuljetettu vuosia paikasta toiseen).  Jos joulusta 1988 on otettu 100 kuvaa, riittää pari-kolme.  Loput kortistolaatikkoon, jos jotakuta joskus kiinnostaa joulu 1988, voi katsoa. Tai sitten luottaa siihen, että parhaat kuvat on albumeissa. Albumeihin olen huolinut vain onnellisia hetkiä. Se on tärkeää, joka kerran kun otamme kuvan tai muiston esiin, muisto muuttuu.  Jotain vahvistuu ja jotain jää pois.  Sen vuoksi onnellisten kuvien katselu on mielenterveyden omahoitoa.

On siellä yksi kortistolehti: Hautajaiset.  Harkinnan jälkeen en heittänyt roskiin.  Saavat olla siellä.  Mutta jos haluan muistella Kauko-isääni tai vaikkapa rakasta Kyllikki-tätiä, katselen kuvia heistä hymyilevinä.  En heidän ruumisarkkuaan, olkoonkin kukkien peitossa.

Näin olemme järjestelleet itsellemme onnellisen elämän. Lapsen syntymät, kastejuhlat, rippijuhlat, joulut, Pebble Beachit, Legolandit, Disneyworldit, eri vuosien joulupukkikuvat, yhteiset lomat.  Kuvia eri kodeistamme vuosien varrelta.  Muisto palautuu mieleen jo yhdellä kuvalla, ei se vahvistu useammalla.

On tässä ollut aika iso työ.  Olemme silti Potkulautamiehen kanssa ylpeitä aikaansaannoksestamme. Parhaat kuvat on jo valikoitu erikseen ja loppu joutaakin jätesäkkiin. Jos pitää lähteä evakkoon, tiedämme, mitä otetaan mukaan.

Toisessa kuvassa trendikkäästi hääpäiväneilikat ja psykiatritystävämme tuoma mielialalääke, jonka säästimme hääpäivää varten.  Kuten huomaatte, myös psykiatrit ymmärtävät mielialakysymyksiä.